Tilastot puhuvat omaa karua kieltään. Toiseksi tavallisin henkirikoksen uhri Suomessa on nainen, jonka oma partneri on surmannut. Yli puolet näistä äärimmäisen törkeistä rikoksista tapahtuvat uhrin omassa kodissa – paikka, joka ajatusmaailmassamme pitäisi tuoda jokaiselle turvallisuutta.
Myös seksuaali- ja erityisesti raiskausrikosten osalta meillä on vielä parantamisen varaa. Kansalaisten oikeustaju raiskausrikosten vakavuudesta on viime vuosikymmenien aikana muuttunut. Ymmärrämme tänään paremmin, mitä vakavat ja pitkäkestoiset traumaattiset seuraukset voivat aiheuttaa raiskauksen uhrille. Oikeusministeriössä valmistellaan tämän johdosta parhaillaan muutoksia seksuaalirikoksia koskeviin pykäliin. Tavoite on selkeä. Vastaisuudessa kaikkien seksuaalirikosten tulee olla yleisen syytteen alaisia ja raiskausrikosten moitittavuutta rikoslainsäädännössä tulee lisätä.
Viime viikolla esittelin eduskunnassa myös toista samaa aihepiiriä koskevaa uutta lainsäädäntöä, jonka mukaan vainoamisesta säädettäisiin oma rangaistussäännös. Vainoaminen on uhrin kannalta hyvin ikävä rikos ja myös kansainväliset velvoitteemme naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseksi ovat edellyttäneet meiltä nimenomaisia lainsäädäntötoimia. Nykyiset laitonta uhkaamista ja lähestymiskiellon rikkomista koskevat rangaistussäännökset eivät ole olleet riittävän kattavia.
Voimme vain kuvitella miten ahdistavaa olisi, jos joku toistuvasti uhkailisi, seuraisi, tarkkailisi tai muulla tavoin häiritsevästi vainoaisi meitä. Kenenkään ei pitäisi joutua elämään jatkuvassa pelossa ja ahdistuksessa. Vainoamisen nimenomainen kriminalisointi nyt ehdotetulla tavalla ei tietenkään voi yksinään poistaa näitä ikäviä tekoja. Mutta se lähettää voimakkaan signaalin siitä, miten vakavasti yhteiskuntamme suhtautuu naisiin kohdistuviin sekä fyysisen että henkisen koskemattomuuden loukkauksiin. Sen ennalta ehkäisevää vaikutusta ei myöskään pidä aliarvioida.
Anna-Maja Henriksson, oikeusministeri (RKP)