Kun perustuslakia vuonna 2000 uudistettiin, ruotsin asemaa kansalliskielenä ei horjutettu. Meillä on myös hyvä kielilaki vuodelta 2004, joka ei valitettavasti kuitenkaan aina toimi käytännössä.
Kansainvälisissä yhteyksissä Suomea pidetään usein eräänlaisena esikuvana siitä, miten kielivähemmistön asema on turvattu. Nykyään ruotsinkielisen väestön määrä Suomessa on noin 290 000 henkilöä, ja uuden tutkimuksen mukaan väestömäärä kasvaa tulevien vuosien aikana niin, että noin 10 vuoden kuluttua ruotsia äidinkielenään käyttäviä tulee olemaan noin 300 000. Se on yhtä paljon, kuin koko Islannissa on asukkaita.Kotimaa n pääkirjoitus (7.10.2010) huolestuttaa minua. Jostain syystä lehden mielestä maan kaksikielisyys on ongelma, ja lehti ilmoittaakin, että eduskunta tulee hoitamaan ongelman ennemmin tai myöhemmin. Se on paljon sanottu ja kysynkin, mihin tämä olettamus perustuu?
Valitettavasti räikeät, alatyyliset nettikeskustelut ovat osana luomassa poliittista ja yhteiskunnallista kulttuuria, jossa on korrektia mollata vähemmistöjä – ruotsinkielisiä, ulkomaalaisia, pakolaisia – kaikkia, jotka eivät sovi monokulttuuriin. Presidenttimme Tarja Halonen ja myös edellinen presidenttimme Martti Ahtisaari ovat ilmaisseet huolensa ruotsin asemasta maassamme. Itse olen ymmärtänyt, että kirkon tehtävä olisi seistä heikomman puolella.Kielitaito on kaikesta huolimatta tärkeimpiä kansallisia menestystekijöitä tulevaisuudessa. Tosiasia on myös se, että maassamme kielitaito on heikentynyt viime vuosien aikana. Lapset ja nuoret eivät lue vähemmän ainoastaan ruotsia, he lukevat vähemmän myös saksaa, ranskaa – ja venäjää. Ainoa kieli, joka on kasvattanut suosiotaan, on englanti.
Samaan aikaan ruotsi asetetaan keskusteluissa muita kieliä vastaan. Sanoma on, että ruotsin kielen taito vahingoittaa muiden kielten taitoja. Keskustelusta voidaan saada sen käsityksen, että me suomalaiset emme pysty oppimaan useita kieliä. Tämähän on täysin väärä olettamus! On naiivia uskoa, että hankkiutumalla eroon ruotsista – ja pidemmällä tähtäimellä kaksikielisyydestä – voisimme silmänräpäyksessä oppia ”suuria maailmankieliä”, kuten esimerkiksi kiinaa. Jotta voisimme lisätä kielitaitoa maassamme, meidän on yksinkertaisesti opiskeltava enemmän kieliä koulussa, ei vähemmän. Myöskään pohjoismaista ulottuvuutta ei tule unohtaa, pikemminkin päinvastoin.On tärkeää, että koulumme on tasa-arvoinen ja antaa kaikille mahdollisuuden oppia myös toista kotimaista kieltä. Kielet avaavat ovia ja tarjoavat mahdollisuuden huomattavasti laajempiin työmarkkinoihin. Kaikkien ei suinkaan tarvitse oppia toista kotimaista sujuvasti, mutta on kohtuullista, että jokainen oppilas tutustuu toiseen kotimaiseen kieleen ja kulttuuriin koulunkäyntinsä aikana. Mitä aikaisemmin se tapahtuu, sen paremmat ovat tulokset. Tarvitsemme myös lisää kielikylpyjä ja yhteistyötä suomenkielisten ja ruotsinkielisten koulujen välillä. Siitä on hyötyä kaikille. Kokeilu pakollisesta venäjästä Itä-Suomessa asettaisi oppilaat epätasa-arvoiseen asemaan. Tosiasia on, että jo nykyisin kunnat voivat halutessaan tarjota pitkää venäjää oppilailleen. Erinomainen esimerkki tästä on Vironlahden kunta itärajalla. Siksi meidän ei olekaan viisasta siirtyä ”pakkovenäjään”.
Kaksikielisyys on Suomelle voimavara. Yhdessä voimme olla ylpeitä maastamme. Olemme puolustaneet ja rakentaneet maatamme rinta rinnan. Kahden kansalliskielen Suomi on merkittävästi rikkaampi Suomi.Anna–Maja Henriksson
Folktingetin puheenjohtajaKansanedustaja