Kun olin viisivuotias, minut leikattiin korvaklinikalla Helsingissä. Melkein viikon sairaalareissu, joka on jäänyt ikuisesti mieleeni. Viikko elämässäni, joka myös on vaikuttanut minuun sairaanhoitopoliitikkona.
Muistan, että jouduin jäämään yksin suureen sairaalaan kaukana äidistäni ja sisaruksistani. Mutta ei siinä kaikki. Muistan myös, että tuskin kukaan henkilökunnassa osasi ruotsia. Ymmärsin kyllä jonkin verran suomea, mutta puhuin sitä huonosti. Harvoin minua on vaivannut sellainen koti-ikävä kuin silloin.
Esimerkkini valottaa kahta seikkaa, jotka ovat äärettömän tärkeitä kun on kyse hoidosta, lapsista ja perheistä. Ensinnäkin on kyse hoidon läheisyydestä ja hoitokielestä. Olemme kaikki sairaina herkkiä, ja lapset ovat erityisen herkkiä. Vanhempien läheisyys on silloin suuri turva. Ymmärretyksi tuleminen äidinkielellä sairaana ja heikkona on niin tärkeää, että sitä ei edes voi mitata.
Mitä tällä tarkoitan? Sitä, että alueemme on lapsirikkaimpia koko maassa. Täällä meidän on ymmärrettävä huolehtia siitä hoidosta, mitä voimme tänään tarjota perheillemme ja lapsillemme. Tämä koskee kaikkea äitiysneuvolasta synnytysosastoon ja Malmin lastenosastoa.
Viimeisen kymmenen vuoden aikana olen lukuisia kertoja osallistunut niiden uhkien torjumiseen, joita toistuvasti on kohdistunut synnytys- ja lastenosastoon. Aion pitää kiinni näkemyksestäni: meidän tulee säilyttää synnytys- ja lastenosastot. Niin kauan kun väestö kasvaa alueellamme ja synnytykset pysyvät luvuissa 450-500 (vuonna 2006 yli 500), ei meillä ole syytä poiketa tästä linjasta.
Toivon, että ehdokaskollegani eduskuntavaaleissa myös näkisivät asian näin. Eduskunta ei ensisijaisesti päätä siitä, minkätasoista hoitoa alueellamme annamme, mutta kansanedustajan näkemyksellä asiasta on suuri paino.